Benoît Duteurtre

Benoît Duteurtre (20. maaliskuuta 1960 Normandia – 16. heinäkuuta 2024^[1]) oli ranskalainen romaanikirjailija, esseisti ja musiikkikriitikko.

Benoît Duteurtre syntyi Sainte-Adressen kaupungissa, joka on osa Le Havren kaupunkialuetta. Tässä normandialaisessa maisemassa hän vietti lapsuutensa. Hänen vanhempansa olivat Jean-Claude Duteurtre ja Marie-Claire Georges, ja hänen äitinsä isoisä oli Ranskan neljännen tasavallan viimeinen presidentti René Coty^[2]. Hän kävi yksityistä katolista Sain-Josephin koulua. Hän aloitti kirjoittamisen erittäin nuorena, ja viidentoista ikäisenä hän esitteli tekstejään Le Havressa asuvalle näytelmäkirjailija Armand Salacroulle, joka innosti häntä jatkamaan ponnisteluja.

Tuolloin, Dutrertren nuoruudessa, Le Havre oli vielä toisen maailmansodan jäljiltä melkoisen runneltu kaupunki, jonka rakenteita voimakkaasti uudistettiin, ja se näkyi nuoren miehen teksteissä ja ilmenee myös myöhemmässä tuotannossakin.

Vuonna 1977 Duteurtre aloitti musikologian opinnot Rouenin yliopistossa. Samana vuonna hän kohtasi myös säveltäjä Karlheinz Stockhausenin ja seuraavana vuonna Iánnis Xenákisin, joilla oli merkittävä rooli hänen kehityksessään musiikkikriitikoksi. Vuonna 1979 Duteurtre opiskeli kuukauden György Ligetin johdolla. Samana vuonna hän sai nykyisen kandidaatin tason opinnot päätökseen.

Musiikin opiskelun kanssa samaan aikaan Duteurtre jatkoi kirjoittamista. Vuonna 1982 hän lähetti Samuel Beckettille erään tekstinsä, jolla oli nimi Nuit, ja Beckett pyysi nuorta miestä julkaisemaan tekstin Revue des Editions de Minuit -lehdessä. Juuri tällöin Duteurtre matkusti Pariisiin. Vuonna 1987 hän julkaisi teoksen Les Vaches (uudistettu painos teoksesta ilmestyi vuonna 2000 nimellä À propos des Vaches). Kirja kertoo nuoren pojan elämästä Le Havren koulussa ja vuoristossa vietetyistä lomista. Aikakauslehti L'Infini julkaisi eräitä hänen novellejaan. Eräässä elämänvaiheessa hän kirjoitti myös Playboy-lehden ranskankieliseen painokseen.

Nuori kirjailija ”löysi” New Yorkin vuonna 1990 ja oli myyty kaupungin charmille. Hän selitti tämän kokemuksen kautta ymmärtävänsä entistä paremmin Ranskan toimintaa ja käyttäytymistä suhteessaan Yhdysvaltoihin.^[3]

Benoît Duteurtre tuli vuonna 1991 Lyonin ranskalaisen musiikin biennaalin musiikilliseksi neuvonantajaksi, ja hän otti ensimmäiset askeleensa radion musiikkiohjelmissa. Hänen romaaninsa L'amoureux malgré lui julkaistiin vuonna 1989 ja sen jälkeen teos Tout doit disparaître vuonna 1992. Tässä teoksessa hän kohtaa oman minänsä, nuoren miehen, joka on epäonnistunut pyrkimyksissään ruveta kirjailijaksi ja on joutunut toimittajaksi. Nämä ovat hänen omakohtaisia kokemuksiaan musiikkikriitikkona ja toimittajana. Hän toimitti tämän teoksen kirjailija Guy Debordelle, joka vastasi ystävällisesti: Teille on riittänyt yhden vuosisadan näkeminen ja sen taiteen kokeminen, ja te olette osuneet oikeaan.^[4] Tout doit disparaître -teos nostaa esille myös kysymyksen kirjoittajan suhteesta nykymusiikkiin ja eritoten sen kehitykseen Ranskassa 1900-luvun lopulla. Hän pohtii, miksi tämä musiikki ei ole suuren yleisön suosiossa. Hän esittää ajatukset myös myöhemmin teoksessaan Requiem pour une avant-garde.

Essee Requiem pour une avant-garde ilmestyi 1995. Se on nykymusiikin analyysia ja kritiikkiä sekä sen institutionalisoitumisesta Ranskassa. Teos synnytti vilkkaan keskustelun ranskalaisessa lehdistössä. Sanomalehti Le Monde vertasi Duteurtrea Robert Faurissoniin (négationisti, joka oli antisemitisti ja kielsi natsien toimeenpaneman juutalaisten joukkotuhon). Duteurtre vastasi hyökkäykseen vastahyökkäyksellä, ja lehti hävisi syntyneen oikeudenkäynnin, sillä se oli kieltäytynyt julkaisemasta hänen vastinettaan kirjoitukseen. Muu kansallinen lehdistö Le Point, Le Monde de la Musique, Diaspason, mutta myös Atlantin takaiset, kuten International Herald Tribune, julkaisivat kirjailijan työtä tukevia artikkeleita.

Säveltäjä ja orkesterinjohtaja Pierre Boulezin ja Duteurtren kirjoittamien kritiikkien vaikutus ovat teoksessa merkittäviä. Kuitenkin Duteurtre on kiinnostunut ajankohtaisesta nostalgisesta suhtautumisesta Belle époqueen ja sen vaikutukseen Ranskassa. Tämä ajatus esiintyy hyvin usein myös kirjailijan myöhemmissä teoksissa.

Vuonna 1995 Marcel Landowski ja Duteurtre perustivat yhdistyksen Musique nouvelle en liberté, jonka tarkoituksena on tukea uusia säveltäjiä ja edistää heidän uraansa.

Romaani Gaieté Parisienne ilmestyi vuonna 1996, ja se kertoo Pariisin homoyhteisöstä. Teoksen keskushenkilö on kohta kolmekymppinen mies, joka on huolestunut elämänsä yksitoikkoisuudesta. Novellikokoelma Drôle de temps ilmestyi 1997, ja se sai Ranskan akatemian novellipalkinnon^[5]. Milan Kundera kirjoitti teokseen esipuheen ja julkaisi erittäin myönteisen kritiikin Le Nouvel Observateur -lehdessä^[6]. Philippe Muray kirjoitti myös artikkelin, jossa hän terävänäköisesti huomasi henkilöiden ja Duteurtren tilanteiden samankaltaisuuden, mutta hän kuitenkin korosti kirjailijan roolia yhteiskunnassa^[7].

Les malentendus ilmestyi vuonna 1999 ja toi esille nuoren arabin, teollisuusjohtajanaisen, nuoren opiskelijapojan Pariisin eliittikoulusta Sciences-Politiques sekä vammaisen homon. Näiden henkilöiden tiet kohtaavat, ja heidän vaikutuksensa toisiinsa on kirjan keskeinen teema. Vuonna 2001 teos Le Voyage en France sai Prix Médicis -kirjallisuuspalkinnon. Tässä teoksessa amerikkalainen nuorukainen, jonka intohimona on 1800-luvun lopun Pariisi, löytää myös nykyajan Pariisin. Hänen oppaanaan tällä ”risteilyllä” toimii Pariisissa elävä nelikymppinen lehtimies, jonka elämässä vaihtelevat masennuksen ja euforian kaudet.

Service Clientéle ilmestyi 2003, ja se koostuu lyhyistä luvuista, jotka kertovat jokaisen mahdollisesti kohtaamista vaikeuksista kännyköiden, lentolippujen, internetyhteyksien kaupallisen tai teknisen avun saamisessa. Tämä teos sai suopean vastaanoton L'Humanité-lehden kriitikolta François Taillandierilta^[8]. La Rebelle ilmestyi 2004, ja sen keskushenkilö on television vasemmistolainen ja uratietoinen naisjuontaja, jonka olosuhteet saattavat kohtaamaan nuoren egyptiläisen informaatikon ja homon, ja tämän lisäksi nainen kohtaa myös huijarin ja suuren ranskalaisen yrityksen pääjohtajan.

Säveltäjä Jérôme Savaryn musiikkikomedia Vive l'Opéra-Comique, jonka tekstit Benoît Duteurtre on kirjoittanut, sai ensi-iltansa Pariisin Théâtre national de l'Opéra-Comique -näyttämöllä maaliskuussa 2004. Vuonna 2005 Duteurtre julkaisi romaanin La petite fille et la cigarette, jossa seurataan virkamiehen laskeutumista helvettiin ja seurauksia, joita saadaan kuolemaantuomitun viimeisestä toiveesta.

Duteurtren romaani Chemin de fer ilmestyi 2007, ja se on viisikymppisen naisen intiimi päiväkirja. Nainen jakaa elämänsä loistavan pariisilaisen uran ja pienen maalaismökin välillä. Mökki sijaitsee kaukana vuoristossa, ja siellä hän yrittää päästä kauas nykyisestä yhteiskunnasta. Tämä teos on myös heijastumaa nyky-yhteiskunnasta sekä pakollisesta edistyksestä, joka toisaalta näyttää johtavan moniin takautumiin.

Benoît Duteurtren teoksia on käännetty viidelletoista kielelle^[9]. Hän oli Marianne-aikakauslehden toimittaja, mutta kirjoitti myös Le Figaro- ja Paris-Match -lehtiin. Hän oli mukana kirjallisuuslehti L'Atelier du Roman toimituksessa yhdessä Milan Kunderan ja Michel Houellebecqin kanssa. Hän tuotti radio-ohjelman Étonnez-moi Benoît, jonka lähettäjänä toimi France Musique. Hän oli myös kustantaja Denoëlin esilukijaraadin jäsen.

• Sommeil Perdu (1985)
• Les vaches (1987)
• L'amoureux malgré lui (1989)
• Tout doit disparaître (1992)
• Gaieté parisienne (1996)
• Drôle de temps (1997)
• Les malentendus (1999)
• À propos des vaches (2000)
• Le voyage en France (2001)
• Service Clientèle (2003)
• La Rebelle (2004)
• La petite fille et la cigarette (2005)
• Chemin de fer (2006)
• Les Pieds dans l'eau (2008)
• Ballets roses (2009)
• Le Retour du Général (2010)
• L'Été 76 (2011)
• À nous deux, Paris ! (2012)
• L'Ordinateur du Paradis (2014)
• Livre pour adultes (2016)
• En marche! (2018)

• Requiem pour une avant-garde (1995)
• L'opérette en France (1997)
• Le grand embouteillage (2002)
• Ma belle époque (2007)
• Polémiques (2013)
• La nostalgie des buffets de gare (2015)
• Pourquoi je préfère rester chez moi (2017)

• Revues Minuit
• L'Infini
• L'Atelier du roman
• Nouvelle revue française
• Le débat
• Revue des deux mondes
• NRV
• Commentaire

• 50 ans de musique française (1991)
• Un siècle d'Opéra (2002)
• Paris, capitale de la musique, 1850-1950 (2003)
• André Messager (2003)

• Christophe Bourseiller: Vie et Mort de Guy Debord, Plon 1999.
• Katherine Knorr: Novelist, gadfly and rebel without a niche. Le International Herald Tribune 04. 12. 2004.
• Milan Kundera: L'école du regard, Le Nouvel Observateur, 30.01.1997.
• Jean-Dominique Merchet: Portrait de Duteurtre. Liberation 28. 12. 2001.
• Philippe Muray: Commentaire, n°73, spring 1996.
• François Taillandier : Vers l' homme futur, l'Humanité, 10.12.2003.

• Benoît Duteurtren haastattelu (ranskaksi)
• Benoît Duteurtren haastattelu aiheensa Requiem pour une avant-garden uusin painos (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi)
• Benoît Duteurtren haastattelu (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi)
• Benoît Duteurtren haastattelu aiheesta l'Atelier du Roman (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi)
• Anne Michaud haastattelee Duteurtreta 21. ja 22. huhtikuuta 2007. (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi)
• Toni Jerrman: Tyttö ja tupakka (Arkistoitu – Internet Archive). Tähtivaeltaja 2/2006.
• Jan Blomstedt: Aikuisuus on hengenvaarallista^{[vanhentunut linkki]}. Helsingin sanomat 4.3.2006.
• Päivi Mäkirinta: Keski-ikäisen miehen puolustuspuhe^{[vanhentunut linkki]}. Turun sanomat 10.4.2006.

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Espanja Ranska BnF data Saksa Israel Belgia Yhdysvallat Japani Tšekki Kreikka Korea Alankomaat Puola Tieteilijät CiNii Taiteenala MusicBrainz Muut Europeana IdRef